Tämä blogisivu on ollut tässä tyhjillään jo puolisen vuotta. Olin luvannut kirjoittaa ensimmäisen blogin, mutta en ole silti osannut tarttua kynään, tai siis ryhtyä näppäilemään, ennen kuin nyt. Miksi?
Koska silloin kun minulla oli ideoita, aikaa ei tuntunut löytyvän.
Koska sitten kun alkoi löytyä aikaa, entiset ideat tuntuivat jo jotenkin menneen talven lumilta.
Ja koska mietin liikaa, mikä olisi kveekariblogiin sopiva aihe. Sellainen mukava juttu, joka mahtuisi perinteisiin kveekariraameihin. Liittyisi vaikka rauhanaatteeseen, hiljaisuuteen, työhartauskokouksiin, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, yksinkertaisuuteen tai johonkin muuhun puoliviralliseen kveekariteemaan. Mahtuisi siihen hillityn sivistyneesti mielessäni rajattuun kveekariboksiin.
Ja sitten tuo haaste alkoi tuntua ylivoimaiselta. Mietin, että perustan oman blogin, jossa kirjoitan ihan mitä lystään, hittoon kveekarikriteerit! Todennäköisesti vielä niin teenkin. Mutta nyt sormeni sittenkin hakeutuivat tähän näppäimistölle ja aloin kirjoittaa tätä – meidän yhteiseen blogiin.
Mistä kveekarismissa pohjimmiltaan olikaan kyse? Jotkut sanovat, että se on ääriprotestantismia. Kristinuskon tai ylipäänsä kollektiivisen hengellisyyden karsintaa kaikesta ylimääräisestä rekvisiitasta ja ulkokuorista. Hiljaisessa hartaudessa, jossa ei ole pappia tai kirkkorakennusta – tai paremminkin kaikki ovat pappeja ja mikä tahansa paikka on ”kirkko” – kiteytyy tämä yksinkertaisuus hyvin.
Mutta ulkoinen yksinkertaisuus, sekin on vain ulkokuorta. Mitä tapahtuu sisälläni? Onko siellä kamala meteli hiljaisenkin hartauden aikana? Kaaos, vaikka ulospäin ollaan yksinkertaisia? Tuliko tietyistä kveekarismiin kuuluviksi mielletyistä asioista, niistäkin kuolleita dogmeja? Sellaisia, mitä kokoontuessamme ylistämme sen enempää miettimättä, vaikka emme kokisi niitä alun perin synnyttänyttä voimaa itse? Ja vaikka kokisimme tuon palavan liekin jossain toisaalla, emme edes yritä jakaa noita meitä elähdyttäneitä asioita muiden Ystävien kanssa, koska pelkäämme, etteivät ne mahdu kveekarismin perinteisiin raameihin? Ja, kuin huomaamatta, luonnollisesti suuntaamme huomiomme sinne, missä koemme olevamme eniten elossa, ja vietämme aikaamme siellä. Joskus se on kveekariyhteisössä, mutta toimintamme pienimuotoisuudesta päätellen myös usein jossain muualla.
Minulle kveekarismissa on pohjimmiltaan kyse elävästä yhteydestä Jumalaan, joka asuu kaikissa – minussakin – ja jonka kanssa voi oikeasti kommunikoida sekä itsekseni että yhdessä toisten kanssa. Usein sen kuullakseen kaipaa rauhaa ja hiljaisuutta. Mutta se ilmenee myös lukemattomilla muilla tavoilla ja laajenee loputtomasti. Maailma laajenee, eikä pysähtynyt jonnekin menneisyyteen, jossa kristinusko tai kveekarismi keksittiin! Se Henki saa minut tanssimaan ja laulamaan. Koskettamaan ja rakastamaan. Herkistymään itselleni ja toisille. Ilmentämään itseään ihmisruumiini kautta, ajatuksin, tuntein, sanoin ja teoin niin monenlaisin tavoin…
Ja se, että annan sille tosissaan valtaa elämässäni, merkitsee sitä, että sallin sen rikkoa kaikki boksit ympäriltäni. Myös kveekariboksin!
Lasken silti itseni edelleen kveekariksi, koska esimerkiksi George Foxin kuvaukset siitä, miten elävä Jumalan Henki liikutti häntä ja toisia hänen ympärillään, sykähdyttävät ja monessa kohtaa kuulostavat myös tutuilta. Ja koska kveekareilla on monia hyviä, ajan kanssa kypsyneitä yhteisöllisiä toimintatapoja, jotka helpottavat Jumalan Hengen kuuntelua ja huomioimista käytännön ihmiselämän tasolla. Ja monesta muustakin syystä. Mutta silti ainut taho, jolle loppujen lopuksi pyrin olemaan uskollinen, on tuo elävä Henki – ei ihmisten jäykistämä kveekari- tai muukaan aate!
*****
Tässä on nyt tämä ensimmäinen teksti yhteiseen kveekariblogiimme. Se ei edusta kaikkien kveekareiden kokemusta, painotuksia ja ajatuksia, mutta se edustaa sataprosenttisesti minua ja sitä, mitä minulla on sydämelläni juuri nyt.
Yhteisen blogin sisällön rajat (jos sellaisia halutaan asettaa – tähän mennessä ei ole semmoisista sovittu) määrittelee halutessaan Suomen Vuosikokous yhdessä,ja sisällön muodostavat kaikki, jotka siihen kirjoittavat, olivat sitten Vuosikokouksen jäseniä tai eivät.. Mutta itse ainakin odotan innolla lukevani toisiltakin kveekareilta kirjoituksia, jotka tulevat suoraan sydämestä – sieltä, minne pääsee vasta, kun on työntänyt syrjään kaikki mielen pelokkaat mietteet siitä, mahtuuko tämä nyt perinteisiin kveekariraameihin, ja mitä muut ihmiset mahtavat ajatella tästä ylipäätään!
Ja tosiaan myös käännökset ja lainaukset itse kutakin inspiroineista toisten teksteistä ym. julkaisuista ovat tänne oikein tervetulleita, kunhan tekijänoikeuksien lupapuoli on kunnossa!
Lopuksi vielä vapaa käännökseni George Foxin kuuluisista sanoista leskensä Margaret Foxin kertomana (löytyvät englanniksi mm. täältä: http://www.qis.net/~daruma/foxfell.html), joihin olen pistänyt keskelle hakasulkeisiin mukaan vielä oman jatkoajatukseni:
”Kristus on maailman Valo, joka valaisee jokaisen, joka tulee tähän maailmaan. Ja tässä Valossa he voivat kokoontua Jumalan luo. – – Kirjoitukset olivat profeettojen sanoja, Kristuksen ja opetuslasten sanoja. Sen, mistä he puhuivat, he myös elivät todeksi, itse sen omistivat, ja saivat sen Jumalalta. Mutta mitä kenelläkään on kirjoitusten kanssa tekemistä, jollei tule itse sen Hengen yhteyteen, joka on ne alkujaan synnyttänyt ? Sanot, että Kristus sanoi näin ja opetuslapset sanoivat niin [ja toiset kveekarit sanoivat näin]. Mutta mitä SINULLA on sanottavaa? Olethan Valon lapsi, kuljethan Valossa? Se, mitä puhut – onko se tullut sisällesi Jumalalta? ”
Aino Vesanen